Elli vilkaisi nopeasti mustia ja rähjäisiä tennareitaan kävellessään mahdollisimman hitaasti kohti koulua. Hän ei todellakaan halunnut edetä yhtään lähemmäs keltaista tiilirakennusta. Ei, ei hän halunnut sinne mennä. Kaikki saisivat nauraa itsensä kipeiksi. Taas tänään. Hän oli kyllästynyt ainaiseen syrjimiseen, haukkumiseen ja ainaiseen paskanpuhumiseen. Niin kyllästynyt, että olisi voinut tehdä mitä vain, että pääsisi jonnekin, missä kaikki vastenmieliset peelot eivät olisi koko ajan hänen kimpussaan yrittämässä etsiä jotain kohtaa hänen ajatuksissaan, mielessään, sielussaan, mistä Elli ei varmastikaan halunnut puhua. Ei sitten kirveelläkään.

Elli käveli vastenmielisesti koululle laahustavin askelin. Jos joku olisi sattunut kävelemään vaikka Ellin edessä, olisi varmaan ihmetellyt mikä puskutraktori siellä oikein raahasi. Elli korjasi mustaa otsatukkaansa paremmin silmien päälle. Eihän hän halunnut tulla nähdyksi. Saisivat taas jotain naurunaihetta ja haukuttavaa, huomautettavaa, mille Elli ei tosiaankaan voinut mitään.

Elli pysähtyi vaistonomaisesti pitkän matkan päähän nähdessään Annin, joka seisoi jotenkin pisteliään näköisenä koulun portilla. Saakeli, Anni. Pitikö taas senkin speden olla siinä vahtimassa, koska saa aloittaa sen ärsyttävän nälvimisen, joka oli jatkunut melkein koko yläasteen ja alkanut ala-asteen neljännellä. Mitä siitä, että ei sattumoisin kiinnostanut mitkään hemmetin vaaleansiniset trendifarkut, jotka oli niin in sillä hetkellä. Kohta nekin oli taas ihan nolot, vanhat lumput  joihin oli mennyt äidin kahden viikon palkka. Toiset kun saivat ne ihan ilman mitään työntekemistä tai mitään.

"EMOKID IS BACK!", kiljaisi Anni - se ysiluokan feimein heebo, jolla oli joka hiton päivä jotain uutta. Oli se sitten laukku, kengät, farkut tai vaikka pelkät korvakorut, Anni ei voinut ikinä olla lesoilematta kaikilla jutuilla mitkä sattui omistamaan. Annin isäkin oli joku insinööri, äidin kai ei tarvinnut töissäkään käydä, heillä kun riitti raha mihin vain. Ihan yhtä hyvin olisi voinut Anni ja sen miljonääriperhe muuttaa vaikka jonnekin Amerikkaan, johonkin tosi kalliiseen pressanlinnaan, niin eipä olisi ainakaan täällä häiritsemässä.

Elli yritti epätoivoisesti väistää Annin ja sen hiton kavereiden katsetta. Annin ympärille oli kokoontunut yhtä ärsyttäviltä näyttäviä meikkipellejä, jotka katsoivat inhottavan samanlaisesti kuin koko kaveriporukan se feimein idiootti. Anni aukaisi suunsa, ja aikoi selvästi sanoa jotain, mikä sattuisi taas enemmän tai vähemmän jonnekin sisimpään. Se rouhaisisi taas suuren palan kipeästi pois itseluottamuksesta. Se oli varmaa.